keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

fucked up.

Katoin tänään mun reisiä ja huomasin niissä uusia raskausarpia. Mua ällöttää.

Tää kesä ei oo ollu yhtä hyvä ku viime kesä. Oon joutunu leipomaan piirakkaa ja syömään kakkua ja, niin. Mun tapauksessa ne voi johtaa vaan yhteen asiaan. Ja kuten mä oon aikasemminkin todennu, tää ahmimis-oksentamiskierre ei oo mikään laihdutuskeino, todellakaan. Mä oon lihonu varmaan 3 kiloa taas kuukaudessa tän rutiinin seurauksena.

Mun ongelma ei sinänsä oo kai oksentaminen. En mä sitä silleen ajattele. Enemmän se että mä vedän sitä ruokaa niin paljon, että siinä vaiheessa on pakko oksentaa. Tai en mä tiedä, ehkä tää on joku mun minädefenssi lol luen psykaa millä vakuutan itselleni että oon vähän vähemmän ällöttävä.

Kukaan mun lähipiiristä ei tiedä mun syömisongelmista. Tai no, kyllä kai kaikki sen sillon huomas kun laihduin joskus yläasteella viitisen kiloa siitä ruipelosta mikä mä jo valmiiksi olin. Kun tarkemmin muistelen, varmaan kaikki tiesi kuinka iso asia painosta ja laihuudesta huolehtiminen oli mulle, koska mä olin niin avoimen epävarma. Mä kysyin aina äitiltä, oonko sen mielestä tarpeeksi laiha. Näytänkö hyvältä. Niin edespäin. Ja kavereilta kanssa, ja voin kuvitella kuinka neuroottiselta mä oon kuulostanu. Mitä mä kyllä olinkin, mutta en mä yleensä pyri paljastamaan sellasia piirteitä itsestäni.

Mutta nykyhetkessä, mun nykyisessä kaveriporukassa. Mä en ikimaailmassa vois kuvitella kertovani niille mitään mun ruokaongelmista. En kyllä enää vois ikinä kuvitella tuolla tavalla hakemaan keneltäkään vakuutteluja niin kuin sillon joskus ennen. Mä muistan kun mä kasiluokalla mahduin mun 15 senttiä lyhyemmän kaverin shortseihin ja olin niin helvetin ylpee itestäni. Just tollaset hetket oli mulle varmaan niitä parhaita, koska sillonkin, mä ajattelin koko ajan että oon lihavampi kun muut. Kaikki muut. Oikeasti, katoin mua varmaan 20 kiloa painavampia ihmisiä ja mietin ollaankohan me suunnilleen samankokosia.

Nyt mä tiedän että mä en oo hoikimmasta päästä. Mä olen vähän punkero, ehkä. Oon aina ollu huono arvioimaan omaa ulkonäköä, mun mielipide vaihtuu 10 minuutin välein enkä mä osaa olla itsevarma. Ja se mua ahdistaa. Musta tuntuu että mun pitäis olla laihempi ja mun elämä vois alkaa. Mua ahdistaa se, että en oo ja mua ahdistaa että musta tuntuu että se maali on niin kaukana. Ehkä mä sen takia ratkean näihin mun ahmimismaratoneihin.