fucked up.

Katoin tänään mun reisiä ja huomasin niissä uusia raskausarpia. Mua ällöttää.

Tää kesä ei oo ollu yhtä hyvä ku viime kesä. Oon joutunu leipomaan piirakkaa ja syömään kakkua ja, niin. Mun tapauksessa ne voi johtaa vaan yhteen asiaan. Ja kuten mä oon aikasemminkin todennu, tää ahmimis-oksentamiskierre ei oo mikään laihdutuskeino, todellakaan. Mä oon lihonu varmaan 3 kiloa taas kuukaudessa tän rutiinin seurauksena.

Mun ongelma ei sinänsä oo kai oksentaminen. En mä sitä silleen ajattele. Enemmän se että mä vedän sitä ruokaa niin paljon, että siinä vaiheessa on pakko oksentaa. Tai en mä tiedä, ehkä tää on joku mun minädefenssi lol luen psykaa millä vakuutan itselleni että oon vähän vähemmän ällöttävä.

Kukaan mun lähipiiristä ei tiedä mun syömisongelmista. Tai no, kyllä kai kaikki sen sillon huomas kun laihduin joskus yläasteella viitisen kiloa siitä ruipelosta mikä mä jo valmiiksi olin. Kun tarkemmin muistelen, varmaan kaikki tiesi kuinka iso asia painosta ja laihuudesta huolehtiminen oli mulle, koska mä olin niin avoimen epävarma. Mä kysyin aina äitiltä, oonko sen mielestä tarpeeksi laiha. Näytänkö hyvältä. Niin edespäin. Ja kavereilta kanssa, ja voin kuvitella kuinka neuroottiselta mä oon kuulostanu. Mitä mä kyllä olinkin, mutta en mä yleensä pyri paljastamaan sellasia piirteitä itsestäni.

Mutta nykyhetkessä, mun nykyisessä kaveriporukassa. Mä en ikimaailmassa vois kuvitella kertovani niille mitään mun ruokaongelmista. En kyllä enää vois ikinä kuvitella tuolla tavalla hakemaan keneltäkään vakuutteluja niin kuin sillon joskus ennen. Mä muistan kun mä kasiluokalla mahduin mun 15 senttiä lyhyemmän kaverin shortseihin ja olin niin helvetin ylpee itestäni. Just tollaset hetket oli mulle varmaan niitä parhaita, koska sillonkin, mä ajattelin koko ajan että oon lihavampi kun muut. Kaikki muut. Oikeasti, katoin mua varmaan 20 kiloa painavampia ihmisiä ja mietin ollaankohan me suunnilleen samankokosia.

Nyt mä tiedän että mä en oo hoikimmasta päästä. Mä olen vähän punkero, ehkä. Oon aina ollu huono arvioimaan omaa ulkonäköä, mun mielipide vaihtuu 10 minuutin välein enkä mä osaa olla itsevarma. Ja se mua ahdistaa. Musta tuntuu että mun pitäis olla laihempi ja mun elämä vois alkaa. Mua ahdistaa se, että en oo ja mua ahdistaa että musta tuntuu että se maali on niin kaukana. Ehkä mä sen takia ratkean näihin mun ahmimismaratoneihin.

dear diary...

Pienenäkään mä en ole ikinä pystynyt kirjoittamaan päiväkirjaa säännöllisesti. Sama blogin kanssa, täähän nyt on pretty much mun päiväkirja - ei mulla tee muuten mieli kirjoittaa kun ihan vaan valittaakseni. Silleen mä olen aina tehnyt, että kun angsti käy ylivoimaiseksi, päiväkirja on se viimeinen vaihtoehto.

Tällä hetkellä tuntuu että kaikki kaatuu päälle. Mä olen pureskellut kynsiä, sortunut syömään ihan liikaa ja epäterveellisesti, nukkunut liian vähän, tuhlannut liikaa rahaa, puhunut mitä sattuu väärille ihmisille, varmaan saanut aika monet suuttumaan mulle. Kaikista pahinta on kuitenkin, että mä olen lihonut yli kilon. Tänään kun tulin koulusta ja astuin vaa'alle se helvetin masiina kehtasi näyttää 61,8 kiloa. Olkoonkin, että mulla oli normivaatteet päällä, ihan liikaa. 

Tarvin taas kontrollin takaisin. Mulla meni jo niin hyvin - sillon kun syö ja nukkuu "oikein", yleensä tuntuu, että muukin elämä loksahtelee kohdilleen. Ja sillon kun heittää ne vituiksi, niin yleensä kaikki muukin menee vituiksi. Ks. yllä. 

Tällä hetkellä mä vaan haluan nukkua ja itkeä ehkä vähän. Mua ärsyttää suurin osa ihmisistä tällä hetkellä vaikka ne ei oo tehny mitään väärää. Musta tuntuu vaan, että mä en oo kellekään niin tärkeä kuin ne on mulle. Mä vähän niin kuin riitelin mun parhaan kaverin kanssa. Mut en oikeasti, koska me ollaan vielä puheväleissä, se vaan on oma ittensä taas kerran, mahdollisimman lyhytsanainen ja kylmä. Joskus mä mietin miks me ollaan vieläkin kavereita, mutta en kai mä osais elää ilman sitäkään. Lisäksi musta tuntuu, että oon univajeisena hurmaavana itsenäni taas mennyt vetämään sellaista settiä, että taidan viettää loppuelämäni sulkeutuneena läppärin kanssa sisälle tähän synkkään kämppään. 

Joo terve. 

back to basics

Kesä meni multa niin paljon paremmin. En mä oo koskaan aatellu et koulussa oleminen jotenkin stressais mua / sais mut tuntemaan oloni huonommaksi vartalosta etc., mutta ehkä se on sitä. Koko loman aikana mulla on ollut vaan muutama ahmimiskohtaus, ehkä jotain viis, mikä on mulle tosi vähän ainakin jos vertaa viime kevääseen mikä oli ihan painajaista. Koitin jossain vaiheessa käydä säännöllisesti lenkillä, mutta yllätys yllätys siitä mitään tullut. Mä oon kumminkin hyppinyt narua ja pyörittänyt hulavannetta jonkun verran, mutta en osaa sanoa onko siitä ollut mitään apua kiinteytymisessä. Mun maha on kuitenkin kiinteytynyt, mutta mä en oo varma johtuuko se tuosta ahmimis/oksentamis-kierteen paranemisesta vai sitten liikunnasta. Oli mulla kyllä viime liikunnankurssin aikoihinkin aika epäkiinteä varsinkin vatsanseutu.

Mutta niin, oon tullut siihen tulokseen että ehkä koulu vähän ahdistaa mua. Kun näkee niin paljon kauniita ja hyvävartaloisia ihmisiä ja se alemmuudentunne. Joka tapauksessa tällä viikolla mulla on ollut kaksi ahmimiskohtausta enkä todellakaan halua mennä takaisin siihen kierteeseen mikä oli päällä ennen kesää. Haluan vaan olla laiha ja kaunis, ja kyllä mun pitäis jo tähän mennessä tietää että ahmiminen ja oksentaminen ei oo oikea tie siihen eikä oikeastaan tie ollenkaan, koska en mä sillä mitään tuloksia ole saavuttanut. Se on vaan se hetki, kun sä tajuat vetänees kaapillisen ruokaa ja panikoit. Sitä vaan haluaa tuntee itsensä taas puhtaaksi ja että ois taas menossa kohti parempaa. Ei se toimi niin, ja kyllähän mä sen tiedän, mutta se on melkein niinku joku vaisto et heti kohti vessaa ja sillä tää olo paranee. Ja heti noiden kahden häpeäpilkun jälkeen musta tuntuu et kaikki roikkuu heti paljon enemmän ja turvottaa, varsinkin naamaa.

Tää on taas tätä että miksi vitussa teen tätä itelleni. Mulla meni jo hyvin. Mä laihduin kesän alussa pari kiloa kun mulla ei yksinkertaisesti ollut töiden ja kavereiden keskellä hirveästi aikaa syödä. Tai ehkä se oli sitä, että kun aloitin päivän syömättömyydellä, sitä oli paljon helpompi jatkaa loppuun asti. Painoin tossa juhannuksen paikkeilla ehkä 59 kiloa ja nyt oon jälleen takaisin siinä 60,5 kilossa. Haluaisin vaan saada tän äkkiä pois enkä aloittaa taas jotain bulimiakierrettä.

Totuushan varmaan on, että ei mulla voi enää ikinä olla normaalia ruokasuhdetta. Edes parempina aikoina mä en pysty miettimään annosmääriä / mitä syön sen perusteella mitä mun keho on mieltä. Onko mulla nälkä vai mitä. Ja sit se tunne että ois "täysi"... Ei se oo enää samanlainen, tai ainakaan ei tunnu siltä. Silloin kun mä alan ahmimaan, mä syön sen kipupisteen yli. Ei mikään edes maistu enää miltään, mutta se ruoka on pakko saada alas... niin miksi? En todellakaan tiedä. Toisaalta se on sitä, että ajattelen ettei tästä selvitä enää mitenkään muuten kuin oksentamalla, sama kai se on nyt sitten syödä kaapit tyhjiksi. Toisaalta taas se on varmaan sitä, etten mä pysty lopettamaan. Se on niin sairas ajatus, mutta kun sitten kaapii ne ulos, tuntuu niin kuin poistaisi virheitä ja aloittaisi alusta. Toi on varmaan se juttu mikä tekee koko tosta kamalasta rutiinista koukuttavan.

wicked game

Huomenna pitäis mennä liikuntatunnilla uimahalliin. Mä oon viimeisen tunnin itkenyt sitä, kuinka en pysty, koska aikaisemmin tänään (puoli kahden maissa, olin siihen mennessä syönyt kaksi keksiä, palan nyrkkirieskaa ja juonut lasillisen Sprite Zeroa) painoin collegehousut ja trikoopaita päällä 61,7 kiloa. Oon ottanu järjettömästi takapakkia viime viikkoina - en oo jotenkin onnistunu kontrolloimaan itteäni, vaikka varsinaisia ahmimiskohtauksia mulla on varmaan vähemmän kuin vaikka kuukausi sitten. Sen sijaan mä vedän ruokaa epäsäännöllisin väliajoin niin, etten mä edes tajua kuinka paljon mä oon syönyt ennen kun mä alan kelaamaan uudestaan ja miettimään niiden ruokien kalorit. Mua hävettää, että tää on menossa taas tähän suuntaan. Vielä pari-kolme viikkoa sitten mä painoin muutama sata grammaa yli 59 kiloa. Mikä on mulle liikaa, mutta aina parempi kuin tämä.

Joten, lievä paniikki siis iski. Mä vedin mun adidas-kokouimapuvun päälle ja näin miltä mä näytin ja vasta silloin mä tajusin mikä sotku mun vartalo on. Mun pää näyttää suhteettoman pieneltä verrattuna mun vartaloon. Mulla ei oo enää mitään kaunista kapeaa vyötäröä, vaan näytän joltain päärynävartaloiselta synnyttäneeltä naiselta. Mun vatsa on kaukana kiinteästä ja mun kädet hyllyy alleineen niin kuin jollain 7-kymppisellä mummelilla. Paremmin menee silloinkin kun mä eka ahdan sen pyöreät 3000 kaloria, punnitsen ja näen että painan kaksi kiloa enemmän kuin äsken. Oksentamisen jälkeen on paljon helpompi tuntea itsensä kauniiksi tai ainakin tuntuu siltä, että on oikealla tiellä. Nyt mä olen varma vain siitä, että olen pilalla ja mun on pakko tehdä tälle jotain. Joskus kun olin vielä siedettävissä mitoissa, mä lupasin itselleni, että mun paino pysyy aina välillä 50-56, ei yli eikä ali.

Haluan vaan taas painaa 52 kiloa ja lopettaa ruoalla leikkimisen.